Asennetta luurissa

Puhelinmyynti.

Vielä pari kuukautta sitten olin niitä ihmisiä, jotka huoletta painoi luurit puhelinmyyjille. Jotenkin ajatus puhelimitse myymisestä tuntui väärältä taikka vieraan ihmisen kanssa puhumisesta. Ei sillä myyjällä ole persoonaa taikka identiteettiä. Se on vain ääni. Ei se loukkaannu.

Nyt takanani on neljä työvuoroa puhelinmyynnistä. Opiskelujen ohella tuntui helpolta ja vaivattomalta mennä iltatöiksi puhelinmyymään vähän lehtiä ja tienata siinä samalla taskurahaa. Työhaastattelu tuntui mukavalta. Myös koulutuksessa huokui innostus työntekijöistä ja mahtava ilmapiiri. En voinut odottaa omaa vuoroani.

Ensimmäisen vuoron jälkeen jäi suuhun hyvä maku. Sain myytyä neljä lehteä, joka ei ole kovinkaan suuri summa, mutta onpahan jotakin. Toisen työvuoron jälkeen käteen tarttui vain kolme kauppaa. Kolmannen vuoron jälkeen kädessä oli huimat kymmenen kauppaa.

Tänään otin lopputilit. Mutta miksi? Pärjäsin ihan hyvin ja homma ei ollut mitään avaruustiedettä. 

Ensinnäkin haluan nostaa hattua kaikille puhelinmyyjille, jotka tekevät kauppaa. Teillä on asenne kohdillaan, osaatte puhua, taidatte sanavalmiuden ja markkinoinnin taidot. Olette myyntimiehiä. 

Sen yhden työvuoron ajan heitin moraalini nurkkaan hetkeksi. Jos asiakas sanoo, ettei heillä ole aikaa, sitä ei pidä uskoa. Jatka. Jos asiakas kieltäytyy, myy tuotetta kaupanehdotuksilla. Jos asiakas sanoo, ettei tilaa mitään, perustele hyvin. Ole sanavalmis ja vakuuttava. Jos asiakas sanoo, ettei pysty näkemään lehtien tekstejä, keksi hyvä argumentti. Jos asiakas sanoo, ettei hänellä ole varaa, perustele tarjouksen alhainen hinta. Anteeksi, siis edun.

Oma moraalini ei taivu tässä. Ymmärrän, että tärkeintä telemarkkinoinnissa on kaupanteko. Moraalin pitää hieman taipua, että saa kauppaa. Siltikään omani ei taipunut. Kuulin surullisia tarinoita köyhyydestä, leikkauksista ja puhuin muutaman kuumeisen ihmisen kanssa. Ihmiset aloittivat monesti puhelun, etteivät pysty puhumaan kun ajavat autolla. Siltikään nämä "tekosyyt" eivät saa estää kauppaa. Pitää jatkaa eteenpäin kaupanehdotusten kera. Minä en ollut valmis siihen. Se kertoo ehkäpä heikkoudesta, huonosta kauppamiehestä taikka jostain muusta, en tiedä.

Tänään soitin puheluja tuttuun tapaan ja hymy ei vieraillut kertaakaan kasvoillani. Ihmiset aloittivat puhelun: "En sitten tilaa mitään", johon normaalisti hymyhuulessa vastasin, ettei tarvitsekaan. Nyt moraalini kolkutteli ovella ja käski sanoa: "Kiitoksia teille ja hyviä päivänjatkoja." 

Kirjauduin ulos palvelimesta ja laskin kuulokkeet alas. Olin ollut 36 minuuttia töissä. Ilmoitin pomolleni, etten pysty tähän itkien ja täristen. En tiedä mistä se pahaolo kumpusi, mutta minuun sattui. Ehkä ylidramaattista ja turhaa, mutta siltä minusta tuntui. Pomoni ymmärsi. Ihailen häntä, sillä hän hymysuin jaksaa tehdä tuota työtä ja on hyvä siinä. Minusta ei ole siihen.

Olen kokemuksen rikkaampi ja asenteeni puhelinmyyjiin on vaihtunut. Arvostan teitä. Te olette ihmisiä. Te olette taitavia ja sinnikkäitä. Teillä on asenne kohdillaan. Itseltäni ei löytynyt sitä kanttia, mutta olen iloinen että tätäkin tuli kokeiltua.

Hassua tässä oli se, kuinka huomasin jo töihin lähdössä, kuinka en halunnut mennä. Nyt opiskeltuani Teatteri Rajarikossa, jokainen päivä on ollut juhlaa. Vaikka kuinka aamulla on väsyttänyt taikka kolottanut, olen aina noussut, sillä nautin tästä. Muistan, kuinka lukiossa biologian, yhteiskuntaopin, englannin, ruotsin ja maantiedon tunneille oli yhtä vaikeaa mennä kuin puhelinmyyntityöhön. Se oli pakkopullaa jota tein. Ja sitä sen ei pitäisi olla. Kenenkään ei kuuluisi istua siellä kopissa pakosta. Ja niin moni työkollega nauttikin oikeasti siitä mitä he tekivät. Itse en saanut nautintoa rintaan. Ainoa asia mistä nautin, olikin työympäristö ja kannustus, mutta se ei välillä riitä.

Joten neljän päivän puhelinmyyjä kuittaa ja kiittää kokemuksesta. Tsemppiä kaikille puhelinmyyjille. Teillä on asennetta.

Kynttilät sammuu

Mie olen outo. Tiedostan sen itse ja välillä (liian usein) itsekin kummastelen omaa käyttäytymistä. En tiedä, miksi joskus ajattelen jollakin tavalla tai teen jollakin tavalla asioita. Jotkut asiat ovat miulle ehdottoman tärkeitä asioita, jotka jollekulle muulle saattaa olla ykshaileeta (olen pahoillani kielinatsit).

Huomenna mie täytän 20 vuotta. Oon pienestä pitäen ollut näitä synttärityttöjä. Ehkä se hypetys tulee iskältä. Kun olin pieni, isä aina loihti toiveiden mukaiset kakut ja herkut pöydän täyteen. Äiti järkkäsi kaverisynttäreille toimintaa pienenä. Olen kiitollinen kummallekin. Perhosia vatsassa aina jännitin edellisen yön. Aamulla silmät puoliksi auki odotin, että perhe tulee huoneeseeni paketit rapisten herättämään laululla. 

Silti kaverisynttäri vaihe loppui miulta ehkä liian lyhyeen. Muistan, kuinka vuosi vuodelta kaveripiirit supistui. Yksi elämäni surkeimmista muistoista on se, kun vitos-kutosluokkalaisena äiti kysyi, millaiset synttärit järkätään tänä vuonna. Kiertelin. Kaartelin. Lopulta räjähdin itkuun: ei miulla ole ystäviä.

Ei tuosta aiheesta sen enempää. Siitä en tullut kirjoittelemaan. Syntymäpäivät on aina ollut miulle iso juttu. Oli ne sitten jonkun muun tai omat. Koen, että se on sen ihmisen "oma" päivä, jolloin saa heiluttaa valtikkaa kuin prinsessa. Heh, lapsellista ja ehkä diivamainen ajatusmaailma. Olen aina nauttinut muiden yllättämisestä, muille laulamisesta ja lahjojen antamisesta. Ehkä tämä synttäri-into on lapsellista ja sen pitäisi hiipua iän tullessa. Miulla ei vain ole hiipunut. Vieläkin lasken päiviä synttäreihin ja opettelen muiden synttäripäivät ulkoa. Moni sanoo tätä oudoksi. Mutta se mie oon. 

Iskä kerran kertoi sellaisesta mainoksesta, kuin: "Toiset tykkää, toiset ei, Dr.Pepper USA" ja jotenkin se jäi korvamadoksi päähän. Ehkä tuo lause pätee miuhunkin. Olen mielipiteitä jakava ihminen, jotkut tykkää ja jotkut ei. Jotenkin miun on ollut vaikeaa elää sen kanssa, etteivät jotkut pidä miusta. Miussa elää pieni mielistelijäpersoona (okei, välillä liiankin iso), mutta yritän päästä siitä eroon. Kaikista ei voi pitää. Näin se on.

Höh. Nyt meni kaksi aihetta ihan sekaisin: synttärit ja oma persoona. Mutta joo. Viime vuoden synttärit oli parhaat. Täytin 19 (jonka varmasti moni osaa laskeakin) ja silloin oli penkkarit. Olin järkkäämässä abigaalaa aika isona tekijänä ja juontajat kutsui miut lavalle ja koko lukio kööri lauloi miulle onnittelulaulun. Mie taisin vähän itkeä. Voi tätä draamaqueenia.

Kun täytin 18 vuotta, oli vanhojentanssi treenit. Pidin muistaakseni synttärit kolmelle eri kaveri poppoolle ja nautin siitä. Sain ensimmäistä kertaa "synttäritiaran". 

Silloin, kun mie täytin 17, tehtiin kavereiden kanssa yön yli elokuvaa. Mie ohjailin, käsikirjoittelin ja näyttelin ja editoin. Heh. Ei ihan perinteiset "nuorten"synttärit. (oi kun olen vanha).

Näitä synttäreitä mie olen odottanut liikaa. Kaksikymmentä. Se on pyöreitä. Se on määrä, josta pienenä puhuin. Silloin mie meen naimisiin ja saan lapsia. Hyi.

Olin innoissani miun tulevista synttäreistä viime viikolla. Ja tänään mie itkin. Mie olen vähän sellainen vastoinkäymisiin vahvasti reagoiva. Miulla oli angiina tuossa kolme viikkoa sitten. Parannuin. Sain angiinan/jonkun vastaavan taudin uudestaan. Ja nyt, kaksi päivää sitten sain kuumeen. Tänä aamuna heräsin keuhkot kipeänä, 38,5 kuumeisena ja lihassärkyisenä. Kuume nousi päivän mittaan. Burana laski ja nyt se on rauhoittunut, mutta olo on heikompi kuin koskaan. Yritän vakuutella itselleni, etten ole kipeä. Mie esitän muidenkin eessä oman energia tason saldoa hyödyntäen, etten ole kipeä. Ei tunnu missään. Kyl mie pystyn. Ja kun hetkeksi käyn makaamaan sänkyyn tai suljen silmät, tajuan kuinka poikki olen. 

Mie haluan juhlia huomenna. Ja nyt mie pelkään etten voi. Ja tätä mie olen odottanut. Miuta ärsyttää, että tää ärsyttää miuta näin paljon. Miksi tää on niin iso asia miulle? Miksi just nyt olen kipeä? 

Mutta joo. Pitäisi orientoitua, että joka vuosi ne tulee uudestaan. Kyllä. Ehkä se on se, kuinka hypetetään, että kakskymppiset on ne parhaat synttärit. Onneksi 21 päivä tätä kuuta kotona iskällä on varmasti uusi kakku taiottuna.